Ihmistä ei ole luotu ajamaan kaasu pohjassa jatkuvasti

Ajattelin kirjoittaa pari sanaa stressistä, kiireestä ja levosta. Nykyisin on jotenkin muodikasta olla jatkuvasti kiireinen ja aikaansaava. Melkein kilpaillaan, kuka ehtii aikatauluttamaan itselleen eniten tehtävää ja saada paljon aikaan. Eikä siinä mitään, itsekin arvostan todella korkealle työntekoa ja ahkeruutta. Mutta niinkuin monessa muussakin asiassa, joskus menee vaan yli.

Rakastan aina näitä luolamies-vertauksia. Niistä löytyy nimittäin jonkilainen selitys moneen asiaan, sillä evoluution mittakaavassa siitä on vain silmänräpäys, kun ihminen muutti sieltä luolasta lämmitettyyn taloon. Vaikka elintavat ovat nopeasti muuttuneet, niin kroppa on vielä suurimmaksi osaksi siellä luolassa.

Eläimen ja samalla tavalla ihmisen vireystila vaihtelee tilanteen mukaan. Silloin kun metsästetään saalista, pitää olla skarppina ja kaikki aistit valppaana menossa. Sitten taas kun sulatellaan varjossa ruokaa, voidaan höllätä ja rentoutua. Nämä tilat vuorottelevat. Jos ei pysty skarppaamaan sen metsästyksen ajaksi, niin ei saa ruokaa, mutta jos koko ajan metsästää, niin lopulta on niin uupunut, ettei myöskään saa mitään aikaan. Tapahtuu nykytermein burn out, kun kroppa sanoo itsensä irti.

IMG_2726

Niinkuin otsikossakin totesin, ihmistä(kään) ei vaan kertakaikkiaan ole luotu ajamaan koko ajan kaasu pohjassa. Vaikka on paljon tekemistä ja velvollisuuksia, niin jos ei muista ollenkaan levätä ja ”sulatella sitä ruokaa”, niin ennemmin tai myöhemmin kroppa puhaltaa itse pelin poikki. On iso taito kuunnella omaa mieltä ja kroppaansa, sillä se kyllä antaa matkan varrella paljon varoitusmerkkejä. Tahdonvoimalla tai jopa ihan tietämättään väärin toimimalla pystyy näitä varoitusmerkkejä ohittamaan ihan äärimmäisen pitkään. Mitä pidempään niitä sivuuttaa, niin sitä korkeammalta todennäköisesti tiputaan.

Salakavalaa siinä stressin kertymisessä on se, että näiden varoitusmerkkien ohittaminen on helppoa järkeillä. On kivaa saada paljon aikaan ja viivailla tehtävälistaa yli. Huono stressi määritellään suurinpiirtein niin, että yksilön elämän haasteet ja vaatimukset jatkuvasti ovat rajoilla tai ylittävät käytettävissä olevat voimavarat. Eli ajetaan koko ajan siellä äärirajalla. Hetkellisesti näin on kaikilla, se kuuluu vain elämään ja sen vaiheisiin. Mutta ero tehdään siinä, kuinka hyvin pystytään palautumaan hektisestä vaiheesta tai hallitsemaan sitä kiireen määrää.

Keskiviikkona mulla oli syksyn toinen tentti, johon valmistautuminen oli aiheuttanut paljon stressiä. Tentin jälkeen pakkasin kiirellä tavaroita, hyppäsin väärään bussiin, samalla kelan täti soitti jotain asiaa opintotuesta ja juoksin junaan koiran kanssa ihan viimeisillä voimilla. Kun pääsin ihan hiestä märkänä istumaan junaan, niin  pillahdin vaan yhtäkkiä itkuun. Ihan sellaisen kunnolliseen ja rehelliseen itkuun, joka vaan jatkui ja jatkui. Musta tuntui, että olin niin poikki! Koko täysinäinen junavaunu kuunteli kiusaantuneena mun aaltoilevaa hiljaista nyyhkytystä ja luki keskittyneemmin lehteään, kun mä pyyhin kyyneleitä välillä kaulahuiviin.

IMG_2738

Lopulta mua alkoi jostain syystä vähän hymyilyttämään koko tilanne ja itkukin helpotti. Ihmiset varmaan mietti, että mikähän puudelityttöä noin itkettää. Mietin sitä itsekin ja totesin, että onneksi kukaan ei tullut lohduttelemaan, sillä niin dramaattisen itkun jälkeen olisi tuntunut vähän tyhmälle vastata: ”nokun mua vaan vähän stressaa”. Jep. Vähän stressaa.

Totesin, että olkoon tämä junamatka kunnon puhdistus ja edessä olevan syysloman ohjelmassa ainoastaan olemista ilman aikatauluja. Kun pääsin rautatieasemalta maalle äidin luo, niin täällä oli takka lämmin ja äiti oli tehnyt makaronilaattikkoa ja pullaa. Voiko hei olla parempaa lohturuokaa?! Siihen päälle vielä pitkät hyvin nukutut yöunet ja nyt pelkkää aikaa lorvia, niin kaksi päivää on tehnyt ihan ihmeitä. Suosittelen kaikille.