Neljäs vuosi paketissa

Hyvää kesäkuun alkua kaikille! Kirjoittelen täältä kirjastolta helteistä huolimatta. Väliaikainfona voisin kertoa, että sain kerättyä kandioikeudet kasaan ja kesätyöt alkavat ensi viikolla. Niin siistiä ja jännittävää! Mutta sitä ennen minulla on mielipuolinen tavoite saada kohta 1,5 vuotta työn alla olleet syvärit valmiiksi (en ole vieläkään avautunut aiheesta tänne) ja olenkin käyttänyt kokonaisia kirjastopäiviä niiden parissa. Kyllä ne valmistuu.

Mutta niin, tiistaina oli viimeinen klinikkapäivä ja nyt olisi neljäs opiskeluvuosi paketissa. Tuntuu ihan mielettömältä. Avaudun varmaan jokaisessa postauksessa jotain aika-avaruudesta ja ajankulusta, mutta se jaksaa ihmetyttää minua joka kerta. Toisaalta aika kuluu tosi nopeasti ja toisaalta taas tuntuu, että neljässä vuodessa on tapahtunut hengästyttävän paljon asioita. Välillä kandihuoneessa kahvin tippuminen tuntuu kestävän ikuisuuden ja toisaalta potilaan kanssa tunti vierähtää ihan hetkessä. (Kävin joskus hyvän keskustelunkin aiheesta, jossa pohdittiin, että jos elää kurjaa elämää, niin tuntuuko elämä silloin pidemmältä, koska ne hetket tuntuvat matelevan…? No jaa, tätä voidaan miettiä joskus lisää)

Nyt taidan jatkaa kuitenkin noiden syvärien parissa vielä hetken, koska en millään haluaisi käyttää siihen aikaa enää töiden ohella. Laitan tähän loppuun kuvan kevään viimeisestä taitopajasta, jossa päästiin harjoittelemaan possunleuoilla parodontaalikirurgiaa (eli suomeksi leikattiin tulehduksen lörpäyttämiä ikeniä pois). Kaikkea sitä saakin opintopisteiden eteen touhuta.

20160502_140011

Terkkuja!

Tenttialueena epämukaavuusalue

Tähän astisen elämäni ajan opiskelu on ollut hyvin teoreettista. Nyt kuitenkin tilanne on ollut se, että monet koulussa opetettavat asiat pitäisi osata tehdä myös ”oikeassa elämässä”. Tämä on tehnyt opiskelusta mielekästä: saan ikäänkuin huolellista perehdytystä tulevaan työhöni ja mitä paremmin opettelen asiat nyt, sen paremman pohjan siitä saan tulevaan. Aika harva ammatti enää nykyään on sellainen.

Hammaslääkäriyteen kuuluu se, että meistä tulee oman alamme asiantuntijoita. Silloin on todellakin kiva perehtyä asiaan, jotta osaamme tehdä omat hommamme. Eihän meistä tietenkään valmiita kaikkitietäviä paketteja tule (vaikka tiedon nouseminen päähän voi hyvältä tuntuakin), mutta tietyt standardit pitää koulutuksen kautta täyttyä. Yhtä suuri merkitys, ellei suurempi, on sillä, että ymmärämme milloin emme tiedä jotain. Ja oi voi, sitähän riittää..

pic20160420170804 pic20160420170740

Näitä standardien täyttymistä on seurattu pitkin opintojen kulkua. Huonoin arvosana on määritelty sen mukaan, että sillä tietotasolla pitäisi kaikkien vähintään olla. Teorian lisäksi olemme osaamisen kanssa lähes jatkuvasti omalla epämukavuusalueella. Kun motorista taitoa vaativat toimenpiteet, kokonaiskuvan hahmottaminen ja päätösten tekeminen käyvät joka päivä hieman vaikeammaksi ja asiat ovat jatkuvassa seurannassa ja arvostelussa, niin kyllähän se vie paukkuja.

Kliinisen opettajan antamalla hyvällä palautteella tuntee elävänsä monta viikkoa ja ”huono” palaute voi hetkellisesti syöstä kandin henkisen voinnin aivan pirstaleiksi. Kaikkensa antaneena on välillä vaikea erottaa toisistaan sitä, että tekemisten ja kädenjäljen arviointi ei ole henkilön arviointia. Onneksi myös sitä kuuluisaa kehitystä ja oppimista tapahtuu samalla ihan mieltöntä tahtia ja onnistumisen tunteet ovat aivan lyömättömiä. Huomenna meillä onkin ”virallinen arviointitilaisuus”, nimittäin valtakunnallinen OSCE-tentti, josta sanotaan näin:

”OSCE-tentti (Objective Structured Clinical Examination) on standardoidussa vastaanottotilanteessa toteutettava potilastentti.

Tentissä arvioidaan (hammas)lääkärinä toimimista käytännön tilanteessa:

  • kliinisiä taitoja (esim. anamneesin ottoa, statuksen tekoa, diagnostiikkaa ja  toimenpidetaitoja)
  • ongelmanratkaisukykyä
  • vuorovaikutustaitoja”

Tentti toteutetaan kaikissa kaupungeissa samaan aikaan, samanlaisena. Jokaiselle tehtävälle on aikaa kymmenisen minuuttia ja ne kierretään yksitellen ikäänkuin rasteina. Tehtäviä ei tietenkään tiedetä etukäteen, mutta niiden pitäisi olla suurimmaksi osaksi sellaista ”peruskauraa”, jotka pitäisi tässä vaiheessa opintoja sujua. Toisaalta se voi olla aikaa raakaa peliä, kun jännittää, aikaa on vähän ja niistä pitäisi oikeasti suoriutua ilman jäätyilyä. Kesäkandioikeudetkin jää saamatta, jos reputtaa yli viisi rastia.

Tällä kertaa kynää ja paperia ei tarvita, vaan rasteilla simuloidaan ”oikeaa tilannetta”. Pitää osata näyttää vaikka hampaanpoiston oikeaoppinen tekniikka, herätellä elvytysnukkea tarpeeksi reippaasti tai esitellä potilaalle eri proteettisia hoitovaihtoehtoja.. Tai tai… Jännityksellä odotan, mitä tulevan pitää! Oikeaa elämää varten kaikkea ei voi harjoitella, mutta nyt testataan tiettyjen standardien käytännön toteutumista. Ja mikä tärkeintä, ainakin tässä oppii, jos jossain alueella on vielä puutteita tiedoissa tai taidoissa.